Pajatyöskentelyyn oli varattu melkein koko koulupäivä, kaikkiaan neljä tuntia. Molemmat nelosluokat, yhteensä 37 lasta, kokoontuivat aluksi kuulemaan arkkitehdin työstä ja keskustelemaan Nooran kanssa kuvakavalkadin pohjalta siitä, mitä oikein ovat kylä ja kaupunki. Miten ne muodostuvat ja miten eroavat toisistaan? Entä mitä pitää ottaa huomioon kumpaisenkin suunnittelussa?

Pian kaikille oli selvää, että jos kylästä tai kaupungista haluaa toimivan ja silmää miellyttävän kokonaisuuden, on yhtenäisellä mittakaavalla tärkeä rooli.

Materiaalipöydällä kävi kuhina, kun tikut ja palikat, heinät ja pikkukivet, folionpalat ja paperimassapallot alkoivat muuttua seiniksi ja katoiksi, jääksi ja metsäksi, katulampuiksi ja hyppytorneiksi. Ihanaa paikka ei kenenkään ollut vaikea keksiä, ikävä paikka vaati hieman enemmän pohdintaa. Aina välillä oli kokeiltava, mahtuiko mittakaavahahmo oviaukosta sisään. Onneksi vastaus oli yleensä kyllä.

Ennen pitkää jokaista pahvialustaa koristi omanlaisensa rakennelma. Mielipaikoiksi olivat valikoituineet mm. puumaja mökillä tai kylän jääkiekkokaukalo. Jotkut valitsivat kohteen kauempaa, kuten suihkulähdeaukion venäläiskaupungista. Inhokkipaikkoja päätyivät edustamaan autiot rannat, kaatopaikat, Kajaanin vankila ja paikallisen baarin wc.

Jokainen sai esitellä omat työnsä ja kertoa, minkä vuoksi oli valinnut juuri kyseisen paikan. Lasten kertomuksissa ja töissä oli tavoiteltu myös silmälle näkymättömiä paikan tunnun osatekijöitä, kuten kylmyyttä, äänimaailmaa ja tunnelmaa.

Lopulta ryhdyttiin kokoamaan tiivistä kaupunkia sekä harvemmin asuttua kylää. Mieli- ja inhokkipaikoista tuli nyt yhteistä omaisuutta. Pohdinnan ja siirtelyn jälkeen rakennelmat löysivät paikkansa ja roolinsa suurilta pahvialustoilta, vaikka sitten käyttötarkoitusta muuttamalla. ”Muuttuvathan paikat ja niiden käyttötavat oikeassakin elämässä”, totesivat nuoret tekijät ihaillessaan valmista kädenjälkeään.